Aikaa viimeisestä postauksesta on jo hyvä tovi. Hyvä ja perusteltu syy on aina ajan mahdottoman nopea kuluminen, mutta kuten varmaan jokainen meistä tietää, se on vain tekosyy. Itse uskon, että aina löytyy se pieni hetki, jolloin ehtii kirjoittamaan. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin kirjoittaminen olisi jopa ihan suotavaa, toimii niin terapiana kuin pään tyhjentäjänäkin.

Viime kirjoittelun on tapahtunut paljon ja kaikkea. Itseäni koskien varmasti suurin tapahtuma on lääkärissä käynti, jonka seurauksena sain kassillisen lääkkeitä ja rasvoja. Ongelmanani on atoopinen iho ja valtaisa määrä mitä erilaisimpia allergioita, jotka ilmenevät niin iho- kuin muinakin ongelmina. Tämänkertainen lääkärissä käynti sai pontta ihan järkyttävästä kutinasta. Raavin itseni öisin kauheaan kuntoon. Päivisinkin iho kutisi ja olo oli tukala. Aikani jaksoin tätä kutkaa, kunnes tilasin lääkärin. Ongelmani tällä kertaa on ihmisen kehossa oleva hiivasieni, jolle olen allerginen. Tähän vaivaan ei ole oikeastaan muuta pysyvää lääkitystä, kuin välttää niin makeaa kuin hiivapitoisia tuotteitakin. Noita hiivatuotteita en muutenkaan ole syönyt vuosikymmeniin, ihan siitä syystä, että ole allerginen myös ns. leivinhiivalle. Makeanhimoni on ollut suhteellisen suuri, joten yhdessä vallitsevan stressin kanssa tuo makea on oletettavasti ollut laukaisevana tekijänä tähän tilaani. Onnekseni lääketiede on kehittynyt ja useamman lääkekuurin ja kattavan rasva-arsenaalin voimin olen saanut kutinan aisoihin ja ihon paranemaan. Nyt olen aloittanut valohoidon, jonka pitäisi olla tehokasta ja antaa hyvän vasteen. Takana on vasta kaksi hoitokertaa, mutta tulosten pitäisi alkaa näkymään lääkärin mukaan kahdeksannen käynnin jälkeen. Yhteensä näitä käyntejä määrättiin viisitoista.

Olen aina, ihan lapsesta asti ollut allergikko. Iän myötä ja raskauksien aikana olen allergisoitunut uusille asioille ja nyt voin varmaan sanoa, ettei sellaista ruoka-ainetta ole, jolle en olisi jo allerginen. Onneksi vain kananmuna ja maidon proteiini ovat hengenvaarallisia, muut aiheuttavat ainakin vielä järkyttävän ihottuman ja ihon rikki menemisen, kutinan ja kutkan, nenän vuotamisen ja silmien vetistämisen. Tasan ei käy onnenlahjat, tällainen on minun kohtaloni tässä asiassa, mutta en valita. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Olen yrittänyt nähdä tämänkin asian jollain lailla positiivisena. Olen aina ollut suhteellisen hoikka ja sellaisena pysynyt läpi koko elämäni.

Vanhimman tyttären käsiongelmasta olen saattanut kirjoittaa aiemminkin. Nyt käsi on leikattu ja takana kaksi viikkoa ja edessä neljä viikkoa kipsiä ja vasemmalla kädellä toimimista. Suhteellisen haastavaa, kun tytär on oikea kätinen ja asuu yksin. Tähän samaan hässäkkään sattui molempien tyttärien muutto. Se tarkoitti lähinnä minulle ja Hänelle useamman illan rupeamaa tavaroiden kantamisen, pesukoeliitäntöjen, peilin kiinnittämisten ja siivoamisen saralla. Nyt molempien huushollit ovat muutettu ja neidit päässeet asettumaan aloilleen. Ihan ääneen esitin toiveen molemmille siitä, että seuraavan kerran kun he muuttava, osallistujia olisi muitakin kuin vain me. En minä sillä, ettemmekö lapsia auttaisi, mutta jotenkin vain tuntui, ettei aika ja voimat oikein tahdo riittää töiden jälkeen useampana iltana viikossa siihen, että tuodaan ja viedään ja laitetaan. Se, että olisi ollut muutama käsipari lisää avittamassa, olisi ollut huomattava apu. Summa summaarum, tälläkin saralla rauha siis maassa ja tyttärillä asunnot kondiksessa! :)

Opiskeluissa olen edennyt suunnitellusti ja nyt olisi sitten toiveissa, että opinnäytetyöni lähtisi fiilauskierrokselle ohjaajalleni pikapuoliin. Tällä hetkellä motivaatio opintojen suhteen on lähellä nollaa. Kursseja on meneillään neljä, joista jokaisesta on ollut ihan kiitettävästi tehtäviä ja lähiopintopäiviä. Onneksi yhden kurssin lopputentti on ensi viikolla eli sen jälkeen kurssit supistuvat kolmeen. Yhden kurssin osalta on enää muutama luento ja lopputentti, joten ihan konkreettisesti työtä aiheuttaa kaksi kurssia. Toisesta saimme kolme tehtävää viime perjantain lähiopetuspäivänä, joista tein eilen kaksi. Lisäksi rustasin eilen yhden kurssin viimeisen palautettavan tehtävän. Olenkin äärimmäisen tyytyväinen eilisen päivän saldooni. Uskon vahvasti edelleen siihen, että kunhan jaksan puurtaa vielä nämä muutamat viikot ennen joulua, niin kevät menee sitten omalla painollaan, sinne kun ei jää kuin yksi kurssi suoritettavaksi.

Joka ikinen kerta, kun olen päättämässä opintojani vannon, että tämä on ihan viimeinen kerta, mutta...jotenkin sitä vain aina halajaa lisää tietoa, niin nytkin! Uusi opintotavoite on jo asetettu; se jää nähtäväksi, tulenko koskaan pääsemään kyseiseen koulutukseen ja mitä sitten tapahtuu, jos pääsen.

Onhan tässä ollut myös haasteita, asioita, jotka vaikuttavat paljon elämäämme. Ne eivät liity meidän keskinäisiin suhteisiin, mutta vaikuttavat kuitenkin jollain tasolla myös niihin. Onneksi ymmärrämme molemmat, etteivät nämä vaikeudet ja haasteet liity mitenkään meidän kahden välisiin asioihin, vaikka niihinkin vaikuttavat. Myönnän, että välillä olo on lähinnä epätoivoinen, sitä kun toivoisi, että jokainen pystyisi keskittymään siihen, mikä on tärkeää ja kenen hyvinvoinnin ja edun mukaan jokaisen pitäisi toimia. Että jokainen osapuoli pystyisi ymmärtämään, ettei lapsia saa käyttää pelinappuloina. Että he ovat se osapuoli, joka kärsii ja jonka elämään turhapäiväiset riidat ja minä_itse -ajattelu vaikuttaa sitten viime kädessä. Välillä on vedettävä todella syvään henkeä...vaikka se ei asioita usein autakaan!

En tiedä, onko kukaan teistä kokenut sitä voimattomuuden tunnetta, kun näkee rakkaan kärsivän, kun voi ihan käsin koskettaa sen pahan olon ja ikävän, mutta jonka lieventämiseen on ihan voimaton.

Kaikesta huolimatta, siitä, että elämä on tuonut mukanaan myös paljon huolta ja murhetta ja vastoinkäymisiä, olen onnellinen. Olen löytänyt rinnalleni miehen, oman rakkaan, jonka kanssa on hyvä elää ja olla, jota rakastan äärettömän paljon!

WP_001344-normal.jpg