On jälleen perjantai, ehkä viikon paras päivä. Tietää, että edessä on pari vapaata ja takana työntäyteinen viikko. Perinteisesti pidän näin perjantaisin itselläni myös karkkipäivän - kyllä! Olen mahdottoman perso makealle, etenkin irtsareille ja hedelmätoffeelle, joten ilman tällaista kurinalaista toimintaa mussuttaisin joka päivä makeaa ja se rupeasisi näkymään niin fyysisessä ulkonäössä kuin henkisenä väsymyksenäkin. Siispä töistä lähdettyäni tein tikusta asiaa ja poikkesin tulomatkalla paikalliseen markettiin ja kauhoin säkillisen irtsareita kotiintuomisiksi. Siivouksen lomassa taisin jo hyvä siivun niistä syödä, vaikka tarkoitukseni olikin säästää ne vähän myöhemmäksi.

Aluillaan oleva viikonloppu on ns. lapsivapaa eli poikanen on isäviikolla ja tulee minulle jälleen sunnuntai-iltana. Tosin kaksi edellistä viikonloppua hän on ollut minulla, koska isällään oli edellisellä omalla viikonlopullaan menoa. Minä voisin ottaa poijan luokseni ihan vaikka kokonaan, mutta kuten varmasti jossain aikaisemmassa kirjoituksessani olen kertonut, meillä jälkikasvu on itse saanut päättää omat asumisjärjestelynsä ja tämä viikko-viikko järjestely oli pojan toive. 

Meille on tullut tavaksi mennä näiksi lapsettomiksi viikonlopuiksi Hänen asunnolleen. Järjestely on kaikin puolin toimiva ja kaikkien tarpeet tyydyttävä. Hän pääsee saunaan, minulla kyseistä laitoista ei siis ole ja minä saan tyydytettyä kyltymättömän pihan_ruopsutus_himoni. Näinä viikonloppuina olen aina tehnyt myös jonkunasteisen siivouksen, jotta paikat pysyisivtä jäjestyksessä myön hänen asunnossaan, vaikka seillä ei kukaan asukkaan. Lisäksi rakkaan ranskalaisen kulkupelini siisteydestä huolehtiminen on huomattavasti vaivattomampaa rivitalon autokatoksessa kuin kerrostalon pihalla. Järjestely on siis mitä mainioin ja kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä.

Hassua, miten elämä muuttuu. En minä olisi vuosi sitte osannut kuvitella, että tänään odotan omaani kotiin töistä, että asun jonkun kanssa. Jaan arkeni, ajatukseni ja murheeni jonkun todella rakkaan ihmisen kanssa. Toki sitä toivoin, mutta en uskaltanut edes ajatella, että niin kävisi. Vasta eroni jälkeen olen jotenkin havahtunut siihen, että ihmiselle voi tapahtua asioita, joista hän ei ole osannut edes unelmoida. Aviossa ollessani elämäni oli vakaata ja tasaista, huoletontakin, mutta hyvin yllätyksetöntä. Melkeinpä saatoin tietää, mitä ensi vuonna tähän aikaa tulee tapahtumaan. Ehkä se on pitkän liiton hyvä puoli, tietää, mitä odottaa vailla suurempaa huolta tai murhetta mistään. No, onhan toki niin, että pitkä parisuhdekin voi tuota tullessaan yllätyksiä, kuten nyt  vaikka avioero. Luulen, että lasteni isä ei osannut millään lailla aavistaa eroa tai edes sen mahdollisuutta. Myönnän, en minä sitä itsekään aluksi tunnistanut ja sitten kun omat tunteeni ymmärsin, niin vielä nikottelin vastaan, että onko ero varmasti se ratkaisu, jonka haluan. Siitä elämän yllätyksellisyydestä olen päässyt osalliseksi siis eron jälkeen. Tasainen perhe-elämä muuttui äitielämäksi ja todellakin toi mukanaan pääasiassa positiivisia yllätyksiä. On kuitenkin mainittava, että ero itsessään ei koskaan ole tai ainakaan saisi olla se ensimmäinen vaihtoehto parisuhdeongelmien ilmetessä. Ruoho ei siellä aidan toisella puolella kuitenkaan ole yhtään sen vihreämpää kuin omalla puolellakaan ja vaikka hetkellisesti olisikin, niin tuoreinkin rehu lakastuu aikanaan.

Totesin tänään myös toisen erikoisen tunteen tai tuntemattomuuden. Tästä samaisesta asiasta keskustelin työkaverini kanssa tänään, nimittäin siitä, miten se entinen puoliso tuntuu nykyään jos nyt ei vastenmieliseltä niin ei saa ainakaan minkään sortin tunnetta aikaan - ei vihan, säälin saatikka ilon tunnetta. Johtuen tietysti siitä, että lapsemme ovat jo niin isoja, emme enää ole tekemisissä keskenämme oikeastaan yhtään. Ainoa asia, jonka vuoksi joudumme hyvin harvoin kommunikoimaan keskenämme on poikaan liittyvät asiat. Tällainen tilanne tuli tänään. Kävin pojan kanssa eilen kuulemassa röntgenkuvien tuloksia ja saamassa tilannekatsausta pojan vaivasta. Lääkäri konsultoi vielä kirurgia ja soitti päivällä minulle kertoakseen jatkosuunnitelmista. Koska meillä on yhteishuoltajuus ja olen sitä mieltä, että lasten asioissa pitää molemmilla vanhemmilla olla tieto asioista, käsitys missä mennään, soitin hänelle kertoakseni lääkärissä käynnin faktat ja sen, mitä seuraavaksi tehdään. Puhelun jälkeen vähän jopa kavahdin omia ajatuksiani, kun mietin, että mitähän olin tuossa miehessä aikanani nähnyt. Taisin jopa ajatella, että häneen minä tuhlasin lähes neljännes vuosisadan - nyt en voi kuin ihmetellä, että miksi ihmeessä!

Meillä on tiedossa mukava ilta. Menemme syömään ulos ja ajattelimmepa piipahtaa sen jälkeen kuuntelemassa hyvää musiikkia ja rentoutumassa keskustan kuppilassa. Huomenna kello ei soita viideltä, niin kuin se on tehnyt viikon jokaisena aamuna. Huomenna lötkätä pitkään sängyssä ja ajattelen vain mukavia asioita. Oletettavasti saan lötköttelyni tehdä yksin, koska Hän herää viikonloppuisin aina minua aikaisemmin ja hiipii hiljaa hommiinsa ja antaa minun jatkaa uniani.

Meillekin on ehtinyt jo kehittymään traditiota. Myös huomennaamulla keitän puuroa meille molemmille, minulle riisihiutaleista ja hänelle kaurahiutaleista! 

WP_001242-normal.jpg