Kirjoitetusta sairaslomasta huolimatta olin tänään töissä. Olo eilen jo suhteellisen normaali ja kun labratuloksistakaan ei kuulunut mitään häkellyttävää, ponkaisin aamulla töihin. Tavoistani poiketen menin tänään vasta vähän ennen kahdeksaa töihin, kun tavallisesti pyrin olemaan pelipaikalla heti seitsemän tietämissä. Sen verran tauti oli uuvuttanut, että aamutoimet eivät sujuneet vielä ihan yhtä joutuisasti kun tavallisesti. Myöhäisempi aika sopi muutenkin mainiosti kuvioon. Hänen työpaikkansa on vielä reippaan kymmenen kilometriä edempänä kuin omani ja tänään Hän oli työkäynnillä työoaikkani lähettyvillä, joten saatoimme kulmea työmatkan samalla autolla. Normaalisti lähdemme suunnilleen samalla oven avauksella, mutta hän pääsee aina aikaisemmin kuin minä. Siitäkin huolimatta, että minulla on liukuvatyöaika, hänellä ei. 

Töissä ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö parin päivän poissaoloni olisi näkynyt työmäärässä. Vaikka akuutimmat työt olikin tehty, ne kaikki työläimmät, selvitettävät ja kinkkisimmät hommat odottivat kiltisti pöydälläni tekijää. Ja kun siihen sitten lisättiin vielä muutama force major asia, niin jokainen päivän tunti oli tarpeellinen. On se vaan kumma, miten ihminen on kuuliainen ja lojaali työnantajalleen. Sitä pyrkii toimimaan niin, että asiat sujuvat mahdollisimman mallikkaasti ja että poissaolot tai muut työntekoa hankaloittavat tekijät olisivat minimissään. Tosiasiahan kuitenkin on, ettei kukaan meistä ole korvaamaton. Jos me emme tee työt, niin aina löytyy joku, joka sen tekee, huonommin tai paremmin, hitaammin tai nopeammin kuin me itse. Ehkä se on sitä itsensä tarpeelliseksi tekemistä, sen tunteen hakemista, että on hyödyllinen ja palkkansa ansainnut. Näin varmaan ainakin omalla kohdallani on. 

Niin mukavaa kun töissä onkin, niin vielä mukavampaa on tietää, että huomenna on perjantai ja edessä odotettu viikonloppu. Keskustelimme tänään siitä, mitä ohjelmaa kummallakin on viikonlopun varalle ja totesimme että kummallakaan ei ole mitään tähdellistä tai pakollista, mutta silti suunnitelmissa on paljon ja kaikkea, edessä on siis jälleen kerran valinnan vaikeus. Mikäli säät vain sallivat, ajattelimme mennä karpaloita etsimään. Säät ovat olleet nyt suotuisat niiden kypsymiselle ja täällä päin karpalosatokin on ollut kuullemma ihan suhteellisen runsas. Tulee samalla ulkoiltua ja pääsee rämpimään suolle, tykkään. Ohjelmassa on myös huonekalujen siirtelyä. Tarkemmin sanottuna sänkyjen roudausta paikasta toiseen. Tämä sänkyjuttu sai oikeastaan alkunsa siitä, kun vanhin tyttäreni muutti omilleen. Hänellä oli 120 senttinen sänky, joka kuitenkin oli fyysisesti paikassa, josta sen siirtäminen on suhteellisen hankalaa. Niinpä hän antoi tuon sängyn sisarelleen ja tilasi uuden. Tilauksesta on kulunut aikaa varmaan jo pari kuukautta, eikä huonekalukaupasta ole kuulunut pihahdustakaan. Onneksi tytär ei ole maksanut minkaanlaista käsirahaa pedistä, sillä päädyimme siihen, että minun 120 senttinen sänky viedään tyttärelle ja meille roudataan Hänen asunnoltaan täysleveä sänky. Tähän operaatioon menee aikaa se puoli päivää, koska ihan jo kokemuksesta tiedä, ettei siirtely mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan vaan oletttavasti jokin osa häviää/ hajoaa tai muuten vain vioittuu ja sitten sitä pähkätään ja mähkätään ja mietitään. Mutta, mitä äiti ei lapsensa eteen tekisi!

Näin iltojen pimennyttyä, olen jälleen kynttilöiden suurkuluttaja. Tähän mennessä olen poltellut varmaan jo sata tuikkua ja tänään kaupassa käydessäni täydensin tuikkuvarastoa jälleen usealla kymmenenllä tuikkusella. Vaikka kesä on ihanaa aikaa kun on valoisaa ja lämmintä, niin kyllä näissä syysilloissakin on oma taikansa.

WP_001234-normal.jpg