Mitä rakkaus on? Huh, siinäpä kysymys.

Olin eilen illalla poikkeuksellisesti kotona yksin muutaman tunnin. Poikanen on isäviikolla ja Hän ystävänsä luona käymässä. Itsekin tulin kotiin vasta kuuden maissa kuntosaleilun jälkeen. Matkalla kotiin hän soitti ja kertoi kotiin tulonsa menevän hiukan myöhemmäksi. Iltapäivän palaveri oli venynyt odotettua pidemmäksi, jonka lisäksi oli käynyt vielä asunnollaan isännöitsijän soiton vuoksi. Oli soittaessaan menossa ystävänsä luo, kello taisi olla tuolloin puoli kuusi tai jotain sinne päin. Ajatukseni tai paremminkin käsitykseni oli, että syömme siinä seitsemän aikaan, yhdessä. Tein kotihommia, silitin, laitoin kaalilaatikon uuniin ja kävin suihkussa, taisin surffailla netissäkin tovin odotellessani. Jossain vaiheessa nälkä alkoi olla jo sitä tasoa, että pian olisin kaapinut tapetit seinältä, jos en saa sapuskaa, joten luovutin. Seitsemän jälkeen, vähän pettyneenä, kauhoin lautaselleni edellispäiväistä huttua ja söin, yksin.

En minä edellyttänyt, että hänen on ihan pakko tulla syömään kanssani. Olivathan aikataulut menneet sekaisin odottamattomien venymisten vuoksi, mutta olisi edes ilmoittanut, ettei tulekaan syömään, ajattelin. Puoli kahdeksalta hän soitti, oli lähdössä ystävänä luota, kysyi, olinko jo syönyt. Kotiin tultuaan Hän kertoi syöneensä ystävänsä kanssa, tosin vain kevyesti kalaa. Kysyi myös, olinko vihainen. Olen hänelle monesti sanonut, etten moisesta voi suuttua, koska jokainen tekee itse omat päätöksensä ja ratkaisunsa. Ainoa asia, joka minua harmitti, myönnän, oli ettei hän vaivautunut ilmoittamaan syövänsä ystävänsä luona ja tämän kerroinkin hänelle. Olisin voinut itsekin sitten syödä aikaisemmin, enkä olisi turhaan odotellut ruuan kanssa. Asiasta keskusteltiin hyvässä hengessä, hymyssä suin. Lopuksi hän totesi, että ehkä meidän pitää alkaa enemmän informoimaan toisiamme. Olen samaa mieltä. Sellainen asioiden olettaminen ei välttämättä ole hyväksi suhteelle. Tosiasiahan on se, että mies ja nainen ajattelevat asioista kuitenkin hyvinkin erillä lailla. Se tapa toimia, jota itse pitää oikeana, ei välttämättä ole toisen mielestä oikein. Ja asioiden olettaminen on ihan vihon viimeinen juttu; paras tapa toimia silloin, kun ei ole varma siitä, mitä toinen ajattelee, on kysyä - ei olettaa!

Illalla nukkumaan mentäessä mietin sitten tuota kysymystä – mitä rakkaus on? Sitä kai se on, että antaa toiselle niitä erivapauksia, ei ole niin tiukka asioissa, jotka ärsyttäisivät muuten ihan älyttömästi. Ymmärtää tai ainakin yrittää ymmärtää ihan viimeiseen asti. Toinen kysymys sitten on, milloin se ymmärtäminen menee liiallisuuksiin. Siihenkään ei kenenkään tietysti pidä alentua, että aina ja joka paikassa ymmärtää, joustaa, myötäilee. Oma tahto pitää olla, vaikka yhdessä ollaankin ja toimitaan ns. tiiminä.

Yritin parhaan kykyni mukaan analysoida itseäni ja toimintaani tuolloin illalla. Miksi minua harmitti niin paljon se, kun toinen ei ilmoittanut, että syö toisaalla. Soittihan hän kuitenkin, että aikataulu petti suunnitellusta eli tiesin hänen tulevan myöhemmin, kuin mistä oli aamulla ollut puhetta. Totesin, että kyllä, minä taidan olla ihan oikeasti lääpälläni tuohon mieheen, olen rakastunut. Olemme monesti puhuneet, miten hyvä toisen kanssa on olla. Aika ei tule koskaan pitkäksi, aina on jotain puhuttavaa tai tekemistä, tärkeää tai vähemmän tärkeää. Pystytään puhumaan niistä tosi_vaikeistakin asioista. Sillä, että asioista voidaan puhua ihan niiden oikeilla nimillä, pelkäämättä, että toinen syystä tai toisesta pahoittaa mielensä,  on minulle tärkeää, meille molemmille ja yleensäkin suhteen toimivuuden kannalta.

Sitä kai se rakkaus on, sitä että pystyy jakamaan toisen kanssa ihan kaiken, joutumatta pelkäämään hylätyksi tulemista tai mitään muutakaan vähemmän mukavaa. Voi olla ihan oma itsensä, tukka pystyssä tai fiinisti piperrettynä, fiksusti virkanaisenasussa täydessä tällingissä tai villasukissa ja lököhousuissa ilman minkäänlaista ehostusta ja silti tuntea olevansa toiselle se maailman tärkein ihminen!

WP_001236-normal.jpg