Olemme eläneet nyt jokusen kuukauden tätä meidän yhteistä arkea. On ollut ilo huomata, miten asiat ovat lutviutuneet ihan itsestään uomiinsa. Äitinä on ollut ihanaa huomata, miten hyvin nuo elämäni miehet tulevat toimeen keskenään. Tuntuu, että hekin olisivat tunteneet toisensa jo ikuisuuden. Tällä viikolla minä aherran töissä ja miesväki lomailee. Illalla käytiin keskustelu siitä, mitä miehet syövät tänään. Hän lupasi tehdä kalaa, se kun on poikasen herkkua ja valitettavasti liian harvoin sitä tarjoan, koska olen itse kala-allerginen. Olen varmaan vieläkin niin hämmentynyt siitä, miten ihana hän on, miten hyvin tämä meidän huusholli toimii, ihan kaikkien suunnalta.

Tiedä sitten onko tämä vielä jotain suhteen kuherrusaikaa, mutta yhteiselämämme on kuitenkin muotoutunut hyvin tavalliseksi. Arkisin, kun molemmat ovat töissä, tehdään ruokaa ja kotihommia. Toisinaan käydään kaupassa, lenkillä, kylässä. Viikonloppuina sitten nukutaan vähän pidempään, syödään aamupala rauhassa. Jutustellaan aamukahvin ääressä ja istuskellaan vaan nenätysten, puuhastellaan yhdessä.

Meidän piti mennä perjantaina syömään. Olin itseasiassa itse tuota ehdottanut aikaisemmin viikolla, oli sellainen kutina päällä, että olisi ollut mukava mennä valmiiseen pöytään ja nauttia toisen seurasta ja rauhallisesta ruokailuhetkestä. Ja tämän jälkeen suunnittelimme vielä, että olisimme käyneet keskustan kuppilassa nauttimassa hyvästä musiikista ja juomasta. Toisin kuitenkin kävi. Ensinnäkin, kuten suunnitelmissa yleensä on tapana, ne menivät jo heti alkuunsa mönkään. Itse lähdin töistä hyvissä ajoin ja hän tuli työreissultaan myös lähes sovitusti. Siinä sitten meni se tunti jos toinenkin ihan vain niissä lähtöselvittelyissä. Olimme siis samalla menossa viikonlopuksi hänen asunnolleen. Myönnän, osa tästä viivytyksestä johtui minusta, mutta Hän saa ottaa myös kunniaa itselleen. Koska käymme hänen luonaan hyvin harvoin, ei siellä ole oikeastaan mitään ruokatarvikkeita, joten kaupassa oli käytävä. Siellä sitten taivastelimme hyvän tovin ja tämän reissun venymiseen taidan olla syyllinen vain minä. Oli ihan pakko käydä kiertämässä ne muutamat naistenvaateliikkeet, jotka marketin kauppakäytävällä on. Siinähän se aika sitten juoksi nopeammin, kuin ymmärsimmekään ja lopulta Hän kokkasi meille pikapäivällisen. Uskallan kuitnekin väittää, että loppujen lopuksi vietimme paljon mukavamman perjantai-illan kotona rauhassa rentoutuen, kuin mitä se olisi ollut, jos olisimme lähteneet ulos.

Lauantaina kävimme kaupungissa. Osasin Häntä jo varoittaa, että kanssani kaupunkireissut eivät välttämättä ole mitää herkkua. Ensinnäkin tarkoitukseni oli löytää muutama työpusero ja sen lisäksi vielä jotain muutakin. Jossain vaiheessa hän kysyi vähän tuskastuneesti, että meinaanko vielä kauan kävelyttään häntä ympäri kauppoja, käytäviä edestakaisin. Kyllä minun on todettava, että kaikki miehet tuntuvat olevan ihan samasta muotista shoppailun suhteen. Yksikään tapaamin kaksilahkeinen ei ole ollut kovin innostunut siitä, että asiaa/ tavaraa ei osteta siitä ensimmäisestä liikkeestä, jossa sattuu olemaan edes vähän sinne päin oleva tarjolla. Kyllähän se kaikki tarvittava tuli löydettyä. Siinä vain kävi jossain vaiheessa niin, että Hän seisoi liikkeen ulkopuolella ja minä surffailin käytäviä edestakaisin. Illalla oli ensisuunnitelman mukaan tarkoitus mennä lenkille, mutta harava vei kuitenkin voiton ja teimme melko suuren urakan ja haravoimme hänen taloyhtiönsä yhteisiä nurmialueita aina pimeän tuloon saakka.

Eilen kävimme viimeisen kerran sienimetsässä. Yöllä oli ollut pakkasta ja vaikka aurinko jo lämmittikin ja sulatti avomaan, niin metsässä ilma tuntui viileältä, jopa vähän kylmältäkin. Meillä on tietty, tuttu paikka, josta sienet ja marjat olemme käyneet poimimassa. Tässä paikassa on aikaisempina vuosin ollut valtavasti suppilovahveroita, mutta tänä vuonna niitä ei ole näkynyt alkuunkaan. Syy tähän on mitä suurimmalla todennäköisyydellä suhteellisen kuiva kesä ja edellinen talvikin. Eilen kuitenkin löysimme syksyn ainoat suppikset ja niiden lisäksi vielä yllätykseksemme suhteellisen paljon kantarelleja. Tallustelimme melkoisen pitkän lenkin jälleen metsässä. Jossain vaiheessa eksyynnyimme hakkuuaukealle, joka oli vielä ihan täynnä puolukoita. Vähän jopa harmitti, kuinka monta kertaa olimme metsässä tarponeet ja jotkin kerrat suhteellisen laihoin tuloksin. Marjat maistuivat todella makeilta, syy varmaankin se, että pakkanen oli ehtinyt niitä vähän jo nipistellä. Sen verran ohueksi ja lasimaiseksi oli niiden kuori mennyt, että niitä noukkiessa, aina väkisinkin joku marja hajosi käteen. Ensi vuonna meidän pitää osautua tuohon paikkaan, sen päätimme.

Kerrottakoon vielä, etten uskaltaisi mennä yksin metsään. Syy ei ole niinkään pelko karhuista tai muista nelijalkaisista, vaan ihan totuuden nimissä on myönnettävä, että mnulla on äärettömän huono suuntavaisto. Jos olisimme suunnistaneet minun ohjeitteni mukaan, olisimme mitä suurimmalla todennäköisyydellä vieläkin siellä metsässä!

WP_001247-normal.jpg