Aivan vihreä, kokematon bloggaaja, mutta koska mitään uutta ei opi, jos ei yritä, niin aloitan kertomalla kuka minä olen.

Olen neljäkymppinen, eronnut äiti-ihminen. Tämän hetkinen statukseni on omasta mielestäni eronnut, koska en ole parempaakaan keksinyt. Ex-rouva kuulostaa tosi pahalta, sinkku...hmm. olenko sitäkään?!

Tarinani on varsin tavallinen. Elämäni pisimmän rakkauden, lasten isän, kohtasin lukioaikana. Hän, vuotta minua vanhempi nuorimies, jaksoi piirittää punapäistä tuittupäätä sitkeästi ja orastavan suhteen, kertaallisten "bänksien" ja jälleen yhteen palaamisen tuloksena saimme 90 -luvulla kolme ihanaa lasta. Naimisiin päädyimme esikoisen ollessa pari vuotias, minkä jälkeen syntyivät keskimmäinen ja kuopus muutaman vuoden välein.

 Elämäni äitinä ja vaimona oli turvallista ja tasaista. Yhteisestä päätöksestä olin useita vuosi kotiäitinä. Tästä syystä oli ihan luonnollista, että minä hoidin kodin, talouden ja juoksevat asiat, pyöritin arkea. Lasten hoidosta vastasin suuremmalta osin, koska olin heidän kanssaan kotona, mutta en voi vähätellä isän osuutta lasten arjessa ja siihen osallistumisessa. Hän on ollut ja on edelleen hyvä isä lapsille. 

Opiskelu oli noiden kotiäitivuosieni henkireikä. Pääasiassa kävin perusopintojani tukevia lisäkoulutuksia, jotka pystyi suorittamaan joko iltaopiskeluna tai etänä. Näin sain pidettyä tietotaitoani yllä, vaikka en ollutkaan aktiivisesti mukana työelämässä, jonne heittäydyin  2000 -luvun alkuvuosina ja tästä voisi sanoa alkaneen se eroprosessi, joka kesti vuosia tullen päätökseensä vuoden 2012 alkupäivinä. Sanaa ero ei vielä tuolloin lausuttu ääneen, mutta monesti totesimme lasten isän kanssa, ettei meillä ole muuta yhteistä kuin lapset. Ironisesti puhuimme lastenhoitokommuunista - kaksi toisilleen tuttua aikuista huolehti lasten arjesta ja perustarpeista. Silloin ajatus lähinnä sai aikaan hymisteleviä naurahduksia itsessäkin, mutta kun vuodet kuluivat, puolison työ muuttui liikkuvaksi ja arki alkoi tuntua mukavammalta ilman sitä "häiriötekijää" joka sotki meidän, minun ja lasten, hyvin toimivan arjen, alkoivat ensimmäiset ajatukset erosta nousta pintaan. 

Yritimme tosissamme hoitaa suhdetta. Aloitimme yhteisen harrastuksen, itse asiassa kaksi. Toinen oli koko perheen yhteinen harrastus toinen vain meidän kahden. Aina tekohengistyskään ei auta, se pitää suhdetta hengissä pienen hetken, mutta lopullista heräämistä se ei meidän avioliittoomme tuonut. Viimein se olin minä, joka lausui ääneen sen pelätyn, vaietun ajatuksen erosta. 

Tuosta ajatuksen ääneen lausumisesta on nyt vuosi ja seitsemän kuukautta. Kirjoitettuna tuo näyttää lyhyeltä ajalta, mutta kaikkine myllerryksineen ja muutoksineen se tuntuu elämän mittaiselta matkalta.

Elämäni on muuttunut radikaalisti noista aviovuosista - nyt olen onnellinen!

Tuollainen on historiani ja entinen elämäni. Koska kesäloma alkoi tänään, lupaan itselleni kirjoittaa ajatuksia tämän päivän arjestani heti huomenna.

WP_001034-normal.jpg